Välillä sitä huomaa, että se ketä on etsinyt monta vuotta, onkin saattanut koko ajan olla siinä vieressä. Välillä sitä huomaa, että ei saa nukuttua tai syötyä, kun ei tiedä mitä se ihminen ajattelee. Ja välillä sitä huomaa ajattelevansa sitä ihmistä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, ja vähän siinä välissäkin.

Jännä juttu.

Mulla taitaa olla hampaassa reikä.

Basically, I wish that you loved me.

Mä olen aina ennen rakastanut syksyä. On ollut ihana pukea ylle syksyvaatteet ja kävellä keskustassa ja katsoa kuinka ihmiset painautuvat toisiinsa kylmässä. Nyt on toisin. Olen ollut Keuruulla siitä saakka kun palasin Suomeen ja olen huomannut mikä suuri ero on isolla kaupungilla ja pienellä kaupungilla (vai onkohan tämä kylä....). Täällä on vain kylmä, ei ihmisiä, ei keskustaa (tai no onhan täällä S-market), ei elämää, EI MITÄÄN.

Ikävä on Lontooseen ja suunnitelmissa olisikin lähteä sinne ihan pysyvästi ensi vuoden puolella. Saa nähdä mitä tässä elämässä tapahtuu ennen sitä. Vai tapahtuuko mitään.

Aika kuluu nopeasti. Lauantaina oon jo Lontoossa, lauantai on jo ylihuomenna. Tuntuu, että aika loppuu kesken, on sata asiaa tekemättä, en oo edes vielä pakannut. Kaikki kysyy, jännittääkö. Ei. Tai en tiedä. En osaa oikein odottaa tältä matkalta mitään, odotan enemmän sitä kun tuun Suomeen takaisin. Toisaalta en tiedä haluanko edes tulla takaisin. Eihän mulla oo oikeastaan mitään syytä palata. Täällä odottaa samat ongelmat, joita mä pakenen nyt. Samat ihmiset, sama tilanne. Mä haluaisin joskus jonkun syyn jäädä jonnekkin.

Olin tässä eräs päivä kuuntelemassa Jippua. Kaunis, lahjakas nainen. Pitäisi varmaan ostaa levy.

Nälkä. Jääkaappi tyhjä.

Mulla on erittäin hyvä olo. Kuuntelen Coldplayta, juon pikakahvia ja nautin auringon paisteesta. Aivoissa pyörii miljoona asiaa mitä pitäisi hoitaa muuttoa varten, mutta annan niiden olla. Nautin tästä hetkestä, siitä tiedosta, etten ole yksin tässä maailmassa.

Mun keittiön putkisto haisee.